Hei,
olen Tannhäuser-oopperan tarpeistonhoitaja ja -valmistaja. Lähes poikkeuksetta kaikki ystäväni, teatterin ulkopuolelta, joille olen työkeikastani kertonut, ovat kysyneet saman kysymyksen: ”Niin mitä sä siis oikeestaan teet?” Yhtä lailla poikkeuksetta olen antanut saman vastauksen, kulloinkin eri tavalla varioituna: hankin, eli ostan, lainaan, teen tai vuokraan oopperassa nähtävän rekvisiitan. Minun vastuulleni kuuluu erilaiset esineet, joita esiintyjät lavalla käyttävät. Esityksissä huolehdin siitä, että tavarat ovat oikeilla paikoillaan ja käyttökunnossa. Jos jokin hajoaa, korjaan tai hankin korvaavan tavaran. Seiniä ja ns. kiinteitä lavasteita taas valmistavat ja siirtelevät eri henkilöt.
Tällä hetkellä, kun oopperaharjoituksia on takana viikon verran, eletään minun työni kannalta kenties hektisintä vaihetta. Vasta nyt alan hahmottaa millaista visuaalista ilmettä ohjaaja ja lavastaja oopperalle hakevat. Yritän löytää esineitä, jotka sopisivat tähän ilmeeseen. Tällä hetkellä mielen päällä on pehmolammas, joka pitäisi taikoa jostakin alkuviikosta. Haussa ei ole mikä tahansa pehmolammas, vaan juuri tähän oopperaan ja tähän versioon sopiva päkäpää. Kukapa ei haluaisi hommiaan hoitaa hyvin, joten lampaan löytyminen AJOISSA on vallannut mielenliikkeistäni jo ehkä kohtuuttomankin suuren osan. Lampaan metsästys jatkuu, kunnes oikea eläin kohdalle osuu.
 |
| Nähdäänkö näitä tavaroita oopperassa - selvinnee ensi-iltaan mennessä |
Sikälikin tilanne on itselleni jännittävä, kun sattuu olemaan niin, että olen vielä 25-vuotias opiskelijanheitukka. Tannhäuser-ooppera on aivan satavarmasti vastuullisin ja vaativin työ, johon koskaan olen sattunut laskeutumaan. Vähän niin kuin olisi aikuisten maailmaan astunut. Siksi ei kai olekaan ihme, että pääni sisällä pehmolampaan merkitys saa välillä todellisuutta suuremmat mittasuhteet ja koko lammas uhkaa ratketa saumoistaan. Sitten voikin hengähtää ja miettiä, että asioilla on tapana järjestyä, poikkeuksetta.
Parin vuoden takainen Lohengrin, jossa myös olin mukana, ei minun osaltani ollut yhtä vaativa kuin Tannhäuser, sillä lähes kaikki tarpeisto saapui valmiina Moskovasta. Hankintapuolta en siis kaksi vuotta sitten joutunut paljoa harjoittamaan. Mutta miksipäs en tästä uudestakin oopperasta selviäisi, kun on hyviä ihmisiä ympärillä. Usein löydän itseni tilanteesta, jossa kysyn vallan vääriä asioita vääriltä ihmisiltä. Tätä tapahtuu jo ihan siitäkin syystä, että talo on valtava ja ihmisiä paljon, ja minä ns. vierailevana tähtenä en kaikkea ja kaikkia talossa tunne. Onneksi kaltaiseni vierailijat on ollut tapana ohjastaa oikeille poluille, usein empaattisen hymyn saattelemana.
Kuten mainittua, olen opiskelija, pääaineenani teatterin ja draaman tutkimus. Opiskelumaailmassa elävänä huomaan, että on onnekasta löytää opiskeluaikana omaa alaa edes läheltä liippaavaa työtä. Mukanaolo oopperassa antaa minulle hyvän näköalapaikan, noin niin kuin tutkimuksellisessakin mielessä. Kiinnostava on tämä blogikin. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa yleisötyötä? Vaikka toistaiseksi ei kai kommenttiboksi ole vielä suoranaisesti tulvinut (potentiaalisen) yleisön kommenteista, interaktiivisuuden tiellä ollaan.
Luonnollisesti tulee myös seurattua itse oopperan harjoituksia. Tämä on tärkeää muun muassa siksi, että minulla olisi jonkinlainen kuva siitä, kuka, missä ja miten käyttää esineitä, joita minun pitäisi asetella paikalleen. Menneenä lauantaina kuoro ja solistit harjoittelivat isossa salissa, ja istuin muutaman muun henkilön kanssa katsomossa seuraamassa. Komiaa on, jo harjoitusvaiheessa. Miekkojen laskeskelun ohessa saatoin välillä sulkea silmät ja kuvitella olevani ihan minua varten järjestetyssä yksityiskonsertissa. Spessu fiilis, saattaisi joku sanoa. Tuskin maltan odottaa, että näen harjoituksia, joissa kaikki on jo lähes valmiina – mielessäni pystyn jo kuvittelemaan miten hienolta kaikki tulee näyttämään ja kuulostamaan. Itse esityksissä pyörinkin sitten kulissien takana.
Sonja Belinskij
tarpeistonhoitaja ja -valmistaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti