Oopperaa työstäessä alkavat kuitenkin vaatimukset omaa työtä kohtaan kasvaa samalla kun teoksen syvempi olemus alkaa hahmottua. Enää mikään ei tunnu riittävän. Omat visiot alkavat vaikuttaa naiiveilta, sisällöllinen pohdiskelu helpolta kevyttulkinnalta. Sisältö laajenee, kunnes huomaa olevansa aivan ihmisyyden peruskysymysten äärellä. Toden totta, se mikä näyttäytyi alussa kepeältä, onkin koko ihmisyyden läpiluotaavaa pohdintaa.
Minulle Tannhäuser-ooppera on eräänlainen modernin ihmisen kärsimysnäytelmä. Sen näkökulma on yksilössä, siinä joka syntyi 1800-luvun teollistumisen myrskyissä, silloin kun suuret arkaaiset myytit alkoivat olla eilispäivää. Tannhäuser hahmona on läheistä sukua Wagnerin Parsifalille ja sitä kautta kristillisen mytologiamme Kristukselle. Tannhäuser on tulkittava juuri tätä kautta: kapinallisena, ehdottoman kykenevänä rakastamaan, mutta epäsovinnaisena, kaksinaismoralismin hengettömyyttä vihaavana.
Tannhäuser tapahtuu meidän maailmassamme, se tapahtuu meidän taivaankattomme alla. Se jokin ylhäällä, niin monissa mytologioissa jumalten asuinsijoiksi varattu, piirtyy Tannhäuserissamme rajapintana, joku sanoisi taivaan kantena. Tämän taivaan kannen alla, maan pinnalla, ovat vaeltaneet keskiaikaiset minnelaulajat, 1800-luvun nerosäveltäjät, oman aikamme tulkitsijat levottomina, tietoisina omasta riittämättömyydestään, tietoisina henkisen kilvoittelun tarpeesta, ahdistuneina siitä, minkä kokevat valheeksi.
Niin, Tannhäuser on ajateltavissa kuvauksena luomisen pakosta, hurmioitumisesta, epäilystä, rakkaudesta. Kun tätä oopperaa kuuntelee, ei voi olla vakuuttumatta säveltäjän visionäärisestä haltioitumisesta aiheensa ääressä. Yhtä lailla voi nähdä Wagnerin kirjoittaneen ja säveltäneen teokseen itsensä.
Tannhäuser-oopperan sisällöistä nousee kaksi suurta teemaa: yksilön suhde rakkauteen sekä yksilön suhde henkilökohtaiseen vapauteen. Molempia tarkastellaan ahtaan kanonisoituneessa uskonnollisessa ilmapiirissä. Teos heijastaa voimakkaasti ei Saksan keski-ajan vaan biedermeier-Saksan, Wagnerin ajan, henkistä ilmapiiriä. Tässä toimii subjekti, kenties taiteilija, jolla on poikkeuksellinen vimma ja kaipuu totuuteen, oletettuun sellaiseen. Tannhäuserille totuus avautuu oman kokemuksen, oman etiikan kautta. Hän kaipaa, haluaa enemmän rakkautta, enemmän vapautta. Tätä totuuden ja vapauden kaipuun täyttämää intuitiota päähenkilömme kuuntelee, se johdattaa hänet aluksi pois (jo ennen oopperan alun tapahtumia) omasta yhteisöstä, Wartburgista, kohti ei-normatiivista, kohti puhtaasti kokemuksellista ja aistinautinnollista – Venusbergiä. Mutta kun halu on tyydytetty, ei jäljellä ole kuin kaipuun kaipuuta. Tästä kyllääntyneisyyden hetkestä alkaa oopperamme. Tannhäuser on oivaltanut Venusbergissä, nauttiessaan emäntänsä ylenpalttisen loppumattomasta nautinnon anteliaisuudesta, oman kuolevaisuutensa, sen väistämättömyyden. Sillä Venus on jumala, kuolematon, ideamaailmaan kuuluva. Tannhäuser kaipaa pois ja hänen on palattava ihmisen luo. Hän ei halua Wartburgiin, jonka tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia hän oli paennut. Mutta kuullessaan Elisabethin häneen kohdistuvasta kaipuusta Tannhäuser päättää palata hoviin uskoen taas tähän Elisabethin rakkauteen.
Aina on tuo selittämätön kaipuu! Määrittelemätön kaipuu tai uteliaisuus taikka vain tarve, joka on niin tunnusomaista myös aikamme ihmisessä! Väitänkin, että Tannhäuser on tulkittavissa eräänlaisena aikamme ihmisen esiasteena, varhais-ikonina.
Hänen Elisabethinsa ei ole jumala, mutta melkein pyhimys. Itsensä uhraava, mutta ei kanonisoidun uskonnon vaan rakkauden uskon alttarilla. Oopperan lopussa Elisabeth riutuu, kuihtuu pois odottaessaan Tannhäuseria palaavaksi katumusmatkaltaan Roomasta. Elisabeth on oopperamme ainoa henkilö, joka pystyy täysin pyyteettömään, antavaan rakkauteen. Elisabeth rakastaa Tannhäuseria, mutta hän on kulttuurinsa, kaksinaismoralismin ja sievistelyn vanki. Tästä vankilasta Elisabethkin kaipaa pois, mutta menetettyään Tannhäuserin hänellä ei ole muuta vapautumisen ja täyttymyksen tietä kuin kuolema. Oleellista on kuitenkin se, että rakkaudessaan Elisabeth on henkilö, joka pystyy luomaan Tannhäuserille rajat. Ensimmäisen kerran laulukilpailussa, jolloin hän pyytää armoa tälle miehelle, joka oli juuri hänet tuhonnut. Siinä hetkessä Tannhäuser oivaltaa, että hänen tähän asti kulkemansa tie ei voi jatkua. Hän oivaltaa vapauden idean, joka on omien rajojen hyväksyminen. On aloitettava viimeinen vaellus Roomaan, mutta tällä kertaa maailmassa, jossa kaikki ei olekaan mahdollista. Toisen kerran Elisabeth luo rajan kuolemallaan. Se raja on lopullinen. Palatessaan Roomasta ja kohdatessaan Elisabethin hengettömänä on Tannhäuserkin vihdoin vapaa – lähtemään.
Teoksemme olisi jotenkin lohduton loppupäätelmässään, että ainoastaan kuolema tuo vapautuksen, ellemme palaisi vielä armon teemaan. Kuin kontemplaationa tuo säveltäjämme pyhiinvaeltajat, tuon yli valtakuntien rajojen liikkuvan, parempaa maailmaa ja elämää tavoittelevan joukon, saapumaan todistamaan ihmettä. Ihmettä, joka kertoo, että jossain on korkeampi voima, joka tuomitsee maallisen vallan oikeudettomat päätökset vääriksi. Voima, joka viimeisenä artikulaationa sanoo samaa kuin Elisabeth 2. näytöksessä: Kukaan teistä ei ole hänen tuomarinsa!
Viime kädessä meille jää armon mahdollisuus. Se on lohdullinen väite. Sillä jokainen toteuttanee täällä vain omaa välttämättömyyttään.
Vilppu Kiljunen
ohjaaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti